Bell Hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (All about love, 2000)

Niin & Näin, 2016, suom. Elina Halttunen-Riikonen. 179 s.

 

Filosofinen kustantamo Niin & Näin lähetti minulle ystävällisesti arviointikappaleen Bell Hooksin uusimmasta suomennetusta teoksesta, Rakkaus muuttaa kaiken. Inspiroiduin Hooksin ajatuksista, ja kirjasin ylös mietteitäni kirjasta, rakkauden merkityksestä ja sen puutteesta elämissämme niin yksilötasolla kuin yhteisöissä.

Aluksi

Bell Hooksin mukaan rakkauden epärealistinen mystifiointi ja glorifiointi estää meitä saavuttamasta sitä, tai edes uskomasta, että pyyteetön rakkaus voisi olla kestävä inhimillinen olotila. Rakkauden ympärille on luotu mystiikan verho, joka vedetty meidän ja sisäisen rauhamme väliin, jonka aidon rakkauden tunteminen tuo mukanaan. Uskottelemalla itsellemme ja toisillemme ettei rakkautta voi määritellä, eikä sen syvimmästä olemuksesta voi puhua, pakenemme vastuuta rakkauden kohtaamisesta ja suljemme silmämme itseltämme ja niin ollen myös mahdollisuudelta todella ymmärtää itseämme. Itsensä ymmärtäminen on Hooksin mukaan ainoa keino, jonka kautta on mahdollista saavuttaa sisäinen harmonia, joka heijastuu myös ulkomaailmaan.

Vaikka rakkauden, kuten elämän yleisesti, varsinainen olemus on verbaalisesti vaikeasti määriteltävissä ja alati muuttuva, joiltain osin jopa yksilökohtainen, ei se tarkoita, ettemme voisi oppia siitä pohjattomasti. Rakkaus on prosessi, jonka kokija jalostuu ja muuttaa muotoaan jatkuvasti hetkestä toiseen.

Valehtelu ja rehellisyys

Teoksessaan Hooks mainitsee rehellisyyden rakkauden ensimmäiseksi ja kenties keskeisimmäksi rakennuspilariksi.

Ihmiset kasvatetaan, vaikkakin vanhempien toimesta, usein näiden tiedostamatta, valehtelemaan, ja vaikka kyse on useimmiten pienistä seikoista, voi valehtelulla olla emotionaalisesti huomattavan suuret vaikutukset. Pitkän ajan kuluessa valehtelu muokkaa maailmankuvaamme ja käsitystämme itsestämme.

Valehtelun muotoja on monenlaisia. Hooksin mukaan yleisiä sosiaalisissa suhteissamme vaikuttavia valehtelun keinoja ovat muun muassa valehtelu konfliktien välttämiseksi ja ihmisten miellyttämiseksi, valehtelu avuttomuutta teeskentelemällä, valehtelu vaikenemalla ja valehtelu tietoa pimittämällä.

Valehteluun myös hiljaisesti rohkaistaan yksilöitä niin sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Kuinka moni kertoo rehellisesti ystävälleen, ettei ole kiinnostunut tulemaan tämän juhliin juuri sinä kyseisenä iltana, keksimättä tekosyytä jonka voi esittää puhdistaen omantuntonsa itselleen. Vaikka valehtelemme näinkin näennäisesti pienestä tunteesta tai vain hyväntahtoisesti peitämme mielipiteemme, opimme yhtäaikaa kätkemään itsemme kielen avulla. Tämä vaikuttaa myös ihmisen itsetuntemukseen, sillä tuolloin piileskelemme myös itseltämme. Kokeakseen aitoa, puhdasta rakkautta, on puhuttava totta itselleen ja muille.

Itsensä kohtaaminen ja rehellinen paljastaminen muille on pelottavaa, sillä loppuviimein emotionaalinen ja useimmiten myös fyysinen eloonjäämisemme riippuu hyvin pitkälti sosiaalisesta hyväksynnästä. Vaikka Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa kasvoton sosiaalitukijärjestelmä pitää hengissä yhteiskunnasta työn puolesta syrjäytyneitä yksilöitä, ja inhimillinen vuorovaikutus on korvattu vuorovaikutuksella tuon orgaanisen (?) systeemin kanssa, ihminen joutuu hakemaan vieläkin hyväksyntää, joskin nyt papereille kirjatuilta säännöiltä, joita niihin uskovat ihmiset noudattavat.

Mutta vasta kuoleman pelon voittamalla, ja sitoutumalla puhumaan totta ihminen luo perustan avoimuudelle ja rehellisyydelle perustuviin ihmissuhteisiin, oli kysymys sitten romanttisesta-, ystävyys- tai mistä tahansa muunlaisesta ihmissuhteesta. Avoimuus ja rehellisyys ovat rakkauden perusta. Pelkäämällä muiden tunteiden loukkaamista satutamme itseämme.

Riippuvuuksista

Olen Hooksin kanssa samaa mieltä siitä, että minut on joiltain osin kasvatettu valehtelemaan. Peittelin pitkään tunteitani, ja usein yhä vieläkin huomaan varovani loukkaamasta muita puheillani. Silti aina ennen pitkää joku löysi tien loukkaantua jostain tekemästäni tai sanomastani asiasta. Yksi iso tähän vaikuttava tekijä on Hooksin mukaan se, että ihmisiä ei ole opetettu olemaan vastuussa omista tunteistaan. Sosiaalisena normina pidetään sitä, että toinen ihminen voi sanoillaan tai teoillaan aiheuttaa minulle epämiellyttäviä tunteita, tai että hyvinvointini on riippuvainen paitsi omistani, myös toisten ihmisten valinnoista.

Näkökulma on hyvin kaksijakoinen. Yhtäältä tämä on totta, olemme ihmisinä riippuvaisia toisistamme, ja Hooks esittääkin, että ihminen ei tule täysin ihmiseksi ennenkuin hän avaa itsensä toiselle rakkaudessa. Kuinka sitten ratkaista itsenäisyyden ja riippuvuuden dilemma?

Vastaus tähän on Hooksin mukaan henkinen harjoitus, jota hän kutsuu sydämen avaamiseksi, ensin itselleen. Useimpien ihmisten sydämet ovat suljettuja, ja yhteiskuntamme rakentuu pitkälle näiden ihmisten mielipiteisiin perustuviin päätöksiin, jotka vaikuttavat kaikkien ihmisten elämään joko suoraan tai epäsuorasti. Meidät kasvatetaan ajattelemaan, että vaikka lähipiirissämme olisikin rakkautta – missä muodossa hyvänsä – ulkopuolinen maailma on kova, ja ihmiset ovat julmia. Tämä ajatusmalli voi saada ihmisen reagoimaan vihamielisesti tai puolustaen silloinkin, kun tuollaiselle reaktiolle ei ole tarvetta.

Itse harjoittelin pitkään riippumattomuutta muiden ihmisten reaktioista ja tunteista, mutta huomasin sen samalla vieraannuttavan minua tunteiden kokemuksesta yleisesti. Ymmärrän nyt, että tämä johtui siitä että motiivini tulla emotionaalistesti riippumattomaksi muista oli pelko. Pelkäsin nähdyksi tulemista, ja sen sijaan että olisin hyväksynyt minussa heränneet pettymyksen, surun ja vihan tunteet, pakenin niitä sulkemalla sydämeni kokonaan muilta, ja myös itseltäni. Mutta rakkaus ei tunne häpeää, eikä pelkää surua tai murheita.

Rakkaus ei ole helppoa, eikä se ole pelkureiden laji. Itsensä rakastaminen silloinkin, kun ei mielestään ansaitse rakkautta, on ainoa tapa joka voi auttaa meitä tuntemaan empatiaa ja rakkautta muita kohtaan silloin kun heillä on ongelmia tai he suorastaan vihaavat meitä. Näin voimme vaikeissakin tilanteissa kantaa vastuun itsestämme, ja voimme oppia avaamaan itsemme myös toisten tarpeille laiminlyömättä omaa itsekunnioitustamme ja itsemääräämisoikeuttamme. Paluu rakkauteen tapahtuu Hooksin mukaan, kun lakkaamme yrittämästä hallita toisiamme tai saada muita käyttäytymään meitä miellyttävin tavoin. Emme saa mahdollisuutta kokea rakkautta yhteisön tasolla ennen kuin valtapelit lakkaavat määräämästä elämiemme tahdin. Aito rakkaus on henkilökohtainen vallankumous.

Kohti rauhaa

Olemme riippuvaisia toistemme rakkaudesta ja hyväntahtoisuudesta. Rakkauden etsiminen muilta johtuu kuitenkin Hooksin mukaan siitä, ettemme löydä rakkautta itsessämme.

Itsensä rakastamista vaikeuttaa se, ettemme useimmiten edes hyväksy itseääme. Tämä negatiivinen asenne heijastuu myös muihin, itsen ulkopuolisiin ihmissuhteisiimme.
Voiko myös suomalaiseen mentaliteettiin olennaisesti kuuluva kaiholla olla jotain tekemistä sen kanssa, että olemme alitajuisesti tietoisia kaipuustamme yhteyteen itsemme ja sitä kautta muiden kanssa. Kaipaammeko jopa kokonaisena lajina pyyteetöntä rakkautta itseämme kohtaan.

Kirjan mukaan ihmiskunnalla on kuitenkin vielä mahdollisuuksia. Sillä niin kauan kuin on elämää, voimme antaa rakkaudelle mahdollisuuden. Se on pääsylippumme paratiisiin.

“Rakkauden valo on meissä aina olipa sen leimu kuinka vähäinen tahansa. Rakkaus on aina läsnä, odottamassa kipinää, odottamassa sydämen heräävän ja palauttavan ensimmäisen muistikuvan elämänvoimasta pimeässä, missä odotamme syntymistä – odotamme näkevämme valon.” (64)

Rakkaus työnä

Rakkaus ei ole pelkkä mystinen, ohikiitävä tunne, tai myyttinen universumeita yhdistävä aineeton silta tietoisuutemme galaktisissa ulottuvuuksissa. Rakkautta voi harjoitella, siinä voi tulla paremmaksi ja sitä voi aktiivisesti harjoittaa teoin, jolloin se vahvistuu. Jokainen voi luoda rakkaudesta itselleen elämäntavan. Uuden elämän ensimmäinen askel on tehdä tietoinen päätös rakastaa. Rakastaminen ei takaa, ettei tulisi petetyksi, eikä rakkauden alku ei ole konfliktien loppu. Aitokaan rakkaus ei aina johda harmoniseen loppuelämään yhdessä, ja vaikka johtaisikin, ei rakkaus kestä ilman työtä. Mikäli kieltäytyy tästä riskistä, ei voi milloinkaan tuntea rakkautta. Mutta: “vilpitön rakkaus auttaa kohtaamaan petetyksi tulemisen menettämättä sydämen rohkeutta, ja virvoittaa sieluamme, jotta voisimme rakastaa uudelleen.” (176)

Hooks kiteyttää mielipiteensä rakkauden merkityksestä elämän tarkoitukseen. Hänen mukaansa olemme olemassa inhimillisen kanssakäymisen, yhteisyyden ja sitä kautta toteutuvan itsensä ylittämisen vuoksi.

Hooks on mielestäni oikeilla jäljillä. Kuinka paljon rauhallisemmassa, vakaammassa ja innostavammassa maailmassa voisimme elää, jos jokainen päättäisi vastata sisimmästään kumpuavaan rakkauden kutsuun.

Voin päättää avata sydämeni ja virittää elämäni perussäveleksi pyyteettömän rakkauden. Hooksin innoittamana aion selvittää, mitä se minulle merkitsee. Kutsun kaikki mukaan tälle ihmeelliselle matkalle kohti viimeistä kohtaloa. Kotia.

 

 

(Keskityin kirjoituksessani mielestäni keskeisimpiin rakkauden peruskysymyksiin. Hooks kirjoittaa myös patriarkaatin vaikutuksesta ihmisten väliseen rakkauteen ja sen ilmaisuun, lapsuuden traumojen merkityksestä itseilmaisuun ja rakkauden vastaanotto- ja antokykyihin, kielenkäytön kokemusta muokkaavasta merkityksestä ja muista merkittävistä teemoista, joita ei käsitellyt tässä kirjoituksessa.)


Donate Button

Tallenna